Japaninpystykorvaltani sain vaikutelman, että joidenkin pienten koirarotujen taipumus polvilumpion sijoiltaanmenoon saattaa liittyä siihen, että ne ottavat mallia japanilaisesta koirasta, joka odotti kaksi(?) vuotta isäntänsä haudalla tämän kuoltua. Siihen itse lisäisi, että kaunis ajatus mutta sairastumisongelma tulee kai siitä, jos samalla ottaa vaikutetta isännän kuolemasta, mikä tietenkin oli koiran elämäntilanteen osa isäntänsä haudalla. Eli tuota vaikutetta pitäisi varoa.
Japanilaisille sanoisin, ettei koira kai turhaan odottanut isäntänsä haudalla, vaan hautausmailla pitäisi olla puita, jotka lehtevästä ikiaikaisella luonnon viisaudella suojaavat matkalla kuolemanjälkeiseen elämään ja auttavat surevia elämään viisaasti.
Jos tuo tarinassa ihastuttaa, että joku odottaa kaksi vuotta, niin maaseutupaikkakunnilla isovanhemmat odottavat koko vuoden lastenlapsiaan kylään mummolaan ja tekevät sen hyvällä tavalla, mummolana oleminen on osa maaseutupaikkakuntien elämänmenoa. Mutta toisaalta mummola on eri sukupolvien kohtaaminen ja eri sukupolvet elävät ihan erilaista elämää, ja niin kohtaamisesta ei voi tehdä pitkää, mutta se voi silti olla arvokas kokemus nuoremmalle polvelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti